Elämisen sietämätön vittusaatana.

Juhannus meni täysin päin helvettiä. Meille tuli sitten ero. Vaikka tiedän, että me emme sovi toisillemme, muhun sattuu silti. :(

Viimeinen pisara oli tämä: Ennen juhannusta olimme sopineet, että minä käyn kaupassa ja ostan juhannusruoat. Suunnittelin ja kyselin, että mitä hän haluaa syödä ja millä herkutella. Tuhlasin viimeiset rahani aattona kaikkeen hyvään, oletin miehen tuovan joko jotakin mukanaan (karkkia, suklaata tai vaikka viinipullon) tai osallistuvan kuluihin. Ei, ei tehnyt kumpaakaan. Ja koko viikonlopun oli muissa maailmoissa. Kun otin asian esille, riitahan siitä tuli ja musta kusipää.
Hän tiesi, että rahaa minulla ei juurikaan nyt ole ja kehtasi vain tulla ja asettua sohvalle osallistumatta edes henkisesti juhlaan. Se loukkasi ja pahasti. Itse kun se tosiaan on vielä sellainen mies, että kun tarjoilija kysyy baarissa, että samaan vai erikseen niin sieltä tulee kun tykin suusta, että erikseen. Miksi mun sitten pitäisi täysylläpitää häntä kolme päivää ja vieläpä Juhannuksena kun syödään herkkuruokia. Tai no, sehän niitä käytännössä söi, ruokahalu on kaiken lisäksi kun hevosella. Olisin voinut olla Juhannuksen yksinkin, se kun ei ollut millään tavalla mukana. Napsahti, pohsahti ja loppui.

Sekavaa tekstiä, mutta olkoon...

Muulla ei ole väliä...

67kg <3

Viha

Mulla on niin paha olla...olo on täysin irrallinen muusta maailmasta ja muista ihmisistä. Olen täysin omillani taas, yksin.
Haluaisin ostaa pullon valkkaria, karkkia, suklaata ja muita herkkuja ja porata silmät päästä. Mutta en tietenkään tee sellaista, näyttäisin sitten huomenna pahalta töissä ja miehen edessä. Miksi on paha olla? Se on vain seuraus siitä, että sh pahenee taas. Herää henkiin. Mä olen nyt 7 kiloa kevyempi kuin talvella, mutta olen alkanut vihaamaan kroppaani yhä enemmän ja enemmän. Kiinteytyminenkään ei auta itseni hyväksymisessä. Täytyy juosta enemmän! Oksentelenkin melkein joka päivä. Se itseasiassa repii mun hermot ihan riekaleiksi. Ja vihaan jalkojani, käsiäni, mahaani. Erityisesti jalkojani. Miten tässä taas näin pääsi käymään?

Parisuhde luultavasti menee päin vittua jossain vaiheessa, menkööt. En välitä. Välitän vain itsestäni, miltä näytän. Olen ruma, vihaan itseäni. Ollaan taas siinä pisteessä, etten kehtaa liikkua kaupungilla...en halua ihmisten katsovan.

Olen nyt syönyt töissä kaksi twixiä ja se nollaakin aamun rääkin sateisilla kaduilla. Jumalauta perkele.

Tahdon rakastaa...mutta pystynkö?

Voi elämä. Mies lähti aamulla luotani ja mä siirryin pakastimen tykö. Jätelöä, söin, söin ja söin. Sitten siirryin jääkapin puolelle ja söin vähän lisää....kaikki arvaavat varmaankin mitä sitten tapahtui.

Tämä tapahtumaketju lähti siitä, kun huomasin miehen paikallaolon ärsyttävyyden, taas kerran. Miksen mä voi olla onnellinen? Nauttia toisesta ja elämästä. Tai sitten mies on taas väärä. Eniten hänessä ärsyttää sellainen epämiehekkyys, tarkoitan käytöksessä. Eleet ja ääntelyt ja tapa istua ja kävellä. Ja kaikille pitää olla niin vitun mielinkielin, että oksettaa! Voi olla normaalin kohtelias ilman perseennuolemista. Toki hän on minuakin kohtaan mukava, kohtelias ja rakastava. Ei siinä mitään.
Toinen asia on pihiys. Ei voi leffaa vuokrata ilman rahan jakamista, välittömästi. Mä olen sitä mieltä, että miehen kuuluu välillä tarjota edes leffavuokraus/napostelut. Tai tarjota edes kerran!Me ollaan kuitenkin suht ruore pari :(( Ehkä vaadin liikaa...

Mutta joo, nyt on lenkki juostu, noin 12 kilsaa. Olo melko voimaton, mutta vaan lukema piristää...68kg. Jotain positiivista siis. :)

Haluan olla onnellinen.

Elossa joo. Seurustellu nyt kuukauden ihanan miehen kanssa, sen ystäväpojan <3 Rakastan, rakastan, mutta vihaan. Vihaan tätä oloa, kun sehän ei tajua meidän maailmaa yhtään. Kaikki on sille niin helppoa ja yksinkertaista. Vittu.
Mä oksentelen edelleen, vaikka mua käytännössä palvotaan. Voi itku...tää ei ikänä lopu.

Paino sentään lohduttaa, vaaka vanha ystävä. 69kg näyttää. Maagista.

Muuten, tervetuloa lukijoille! Vanhemmille ja uudelle! Toivottavasti jaksatte lukea, vaikka harvoin kirjoitankin :)

Ykä my friend

Vituttaa niin saakelisti, ettei mitään rajaa! Olen tänään illal lähössä radalle ja piti siltikin ahmia ja oksentaa viime yönä. Tulin nälkäisenä myöhään kotiin, ahmin ja palvoin pönttöä. Nyt on kasvot niin turvonneet, että oikein tunnen silmäpussini! Elämä kun ihminen on typerä! Nesteenpoistoa nyt ja kahvia simona. Toivottavasti auttaa edes vähän...
Nyt siivoilen, käyn kirpparilla, salilla ja sitten lepään iltaa varten...

Ohisektori. Se mies on historiaa. Voe elämä, mikä dorka. Oli Englannissa lomalla eikä tuonut mulle MITÄÄN! Edes suklaalevyä. Pihi kusipää. Suklaa nyt olisi menny systerille, mutta silti...
Tosin koko juttu oli sellaista hyväksytyksi tulemisen halua. Jep.

Tosiasiahan on, että olen ihastunut ystävääni. Sanotaan vaikka herra O. Ihan hävettää. Miten voi tulla miehen kanssa niin hyvin toimeen...elämä...en halua menettää häntä.
Ollaan käyty baarissa ja lenkillä ja keikoilla yhdessä ja jokapaikassa on ollu ihanaa <3 yhyy
Pelkään sitä, että kun en välttämättä olla ihan oma itseni niin hän kaikkoaa....mutta kerron sitten lisää. Myöhemmin. Viikonloppuna mennään baariin ja sitten kerron kuulumisia tilanteesta. Jännittää. Apuva.

Syömisistä sen verran, että ihan ok. Paino pysyys samana, mutta lihasta tulee. Kai se jossain vaiheessa näkyy vaatekoossa, että läski painaa vähemmän ja oikeasti laihdun, vaikka vaaka sanoo muuta...